Viisaus vaeltaa - Kriittisen korkeakoulun 50-vuotisjuhlaseminaarin satoa 28. 9. 2018: prof. Reijo Wilenius
 |
| CC0 Public Domain PxHere |
Olen ilahtunut siitä, että hanke, joka syntyi 1968, lähti vaeltamaan ajassa ja tilassa Helsingistä muun muassa Jyväskylään. Vaeltamaan lähti sellainen viisaus, filosofinen ajattelu ja yhteisöllisyys, mikä ei sopinut yliopiston raameihin.
Minun vaellukseni on päätynyt tänne Helsingin Laajasaloon, hoivakoti Sofiaan. Olen 88 vuotias, kaikki kaverit ovat kuolleet, nautin matkustelun päättymisistä, mutta ajassa pystyn vielä vaeltamaan. Kirjoitan paraillaan minulta pyydeltyjä muistelmia otsikolla ´Elämyksiä tässä elämässä´. Vuosi 1968 oli minulle elämyksellinen; minut oli kutsuttu hoitamaan Helsingissä käytännöllisen filosofian professuuria ja Suomen teiniliiton kuraattoriksi ja rakensin Helsingin steinerkoulun lukiota. Tämä kaikki antoi kosketuspinnan nuorison pyrkimyksiin. Kirjoitin näistä kokemuksista pamfletin ´Nuorison kapina ja aikamme suunnan muutos´. Kapina kohdistui yliopistoon, myös valtion jäykkiä rakenteita vastaan, kuten tapahtui ´Prahan keväässä´.
Lännessä taas kapinan lipunkantajia olivat Pariisin ylioppilaat, jotka saivat jopa yliotteen järjestysvallasta, niin että presidentti de Gaulle joutui pakenemaan ranskalaisen varuskunnan turviin Länsi-Saksaan. Hän muotoili iskulauseen ´uudistus kyllä, sekasorto ei´ (Reforme oui, chiendit non). Monet eurooppalaiset ylioppilaskunnat liittyivät tähän kapinaan, jonka tavoitteet olivat aika epäselvät. Suomessa kapinan liikevoima keskittyi Vanhaan ylioppilastaloon. Kun kysyin siellä eräältä kapinalliselta, joka heitteli juhlasalin vanhoja tuoleja niin, että ne hajosivat, mistä oli kysymys, hän vastasi: ”Kun me ollaan niin vieraantuneita.” Tämä oli kriittisen filosofin, Marcusen, retoriikkaa. Tammikuussa 1968, ennen kuin nämä mellakat alkoivat toukokuussa, kutsuin kokoon, pääasiassa Suomen teiniliiton johdosta muutaman nuoren, muun muassa Erkki Tuomiojan ja Risto Volasen ja ehdotin Kriittisen kulttuurikeskuksen perustamista. Ilmassa oli selvästi kriittisen keskustelun tarvetta.
Niin syntyi löyhä organisaatio, jonka nimeksi johtava muotoilun tutkija Tapio Periäinen ehdotti ´Kriittinen korkeakoulu´. Sain sen perustamisesta onnittelukirjeen opettajaltani, filosofi Georg Henrik von Wrightiltä. Valtakunnan terävin pää oli puolellamme.Perusidea oli vapaa ja monitahoinen, monitieteinen keskustelu ajankohtaisista ja ikuisista ongelmista. Tulosta määrää – filosofi Habermasin mukaan – ei keskustelijan asema vaan paras argumentti. Ensimmäisiin tilaisuuksiin steinerkoulun juhlasaliin tuli satoja osanottajia. Muistan muun muassa Erkki Tuomiojan alustuksen kulutusyhteiskunnasta. Varsin äänekäs keskustelija oli maolainen Puolakka, jonka argumentit eivät olleet vakuuttavia.
Siihen, että saimme heti valtionapua, vaikutti ilmeinen väärinkäsitys. Presidentti Kekkonen oli kiinnostunut yleiseurooppalaisesta ´nuorison kapinasta´ ja kutsui joukon varttuneita nuoria keskustelemaan Tamminiemeen. Kun olin sieltä lähdössä, Kekkonen tuli saattamaan minua eteiseen. Annoin hänelle parin liuskan suunnitelman Kriittisestä korkeakoulusta. Paikalla oli myös sosiaalidemokraattinen opetusministeri Ulf Sundqvist, joka myöhemmin levitti tietoa siitä, että olin kirjoittanut kuuluisan puheen, jonka Kekkonen muutaman päivän päästä piti nuorison arvoista Ostrobotnian salissa. Vaikka Kekkosen puheessa saattoi olla jotain papereistani, koin kyllä ansiottoman arvonnousun Kekkosen neuvonantajaksi. (Joskus hän kyllä kysyi mielipidettäni jostakin filosofian professuurin hakijasta).
Tämä arvonnousu varmaan vaikutti siihen, että Kriittinen korkeakoulu alkoi heti saada valtionapua. Ja steinerkoulu tukea. Tietääkseni kaikki muut ´kapinavuoden´ vastaavat hankkeet vähitellen raukesivat, myös Lontoon Critical college. Suomen hankkeen eläminen ja kehitys pohjaa ymmärtääkseni siihen, että se on saanut sen idean ymmärtäviä vetäjiä, viimeksi Eero Ojasen.
**Vivat, crescat, floreat!** (Eläköön, kasvakoon, kukoistakoon.)